Joskun mietin kuinka tänne jouduin, kuinka täältä pääsisin pois. Ei auta rutista on ihmisiä, on kaksi ihmistä, lapseni jotka minut täällä pitävät. Koko elämän kestänyt, "sinä olet vaikea, oma vikasi..." -iskostuu päähän, tunnen itseni koko ajan kuin spiltaaliseksi omassa ruumissani. Mitä mietinkään, olen ollut onnellinen,tehnyt kaikkeni muiden eteen. Mieheni hokema "Sinulla on kaikkea, ole onnellinen" ja kun ylös pääsen ja hymyilen elämälleni,niin hän on heti lähdössä! Aina varpaillaan koska on taas se päivä kun hän uhkaa lähteä, pitäisikö päästää irti, en kuitenkaan ole ketään rakastanut kuin häntä, en olisi uskonut tuntevani mitään näin suurta ketään miestä kohtaan.

Tiedän vaikka kuolisin niin elämä jatkuisi täälä, lapset muuttaisivat isälleen, äiti selviäisi, mies jatkaisi elämäänsä, kavereita on kourallinen kyllä he toisiaan tukisivat. Mikä minut täällä pitää, se että enkelinä olisin vielä yksinäisempi kuin täälä.

Olen huono tutustumaan ihmisiin kunnolla, pinnallinen kaveruus kyllä luonnistuu. Ystävyyteen en ole kykenevä,aina kun jonkun opit tuntemaan saa todeta että puukko iskee sydämeen selkäpuolelta.

Sisälleni menettämäni ihmiset tekevät sisälmyksistäni kuraisen. Tunnen itseni likaiseksi. 

Lähin ihminen sanoo että kaipaa sitä "oikeaa ihmistä joka olit". Mutta se joka eniten kaipaa sitä entistä ihmistä joka minun sieluani elätti olen minä itse. Tunnen kuinka se kuolee sisälleni enkä osaa laittaa vastaan, viimesillä voimillani päiviä taistelen, viimeset voimani laitan että sen saan kiinni.

 Pitkään mietin blogin aloittamista, mutta tästä se alkaa...